Eelille ja Silolle on kerrottu, että me ollaan lähdössä kotiin. Kumpikaan ei taida oikeasti tajuta, mitä se tarkoittaa. Eeli jotenkin ymmärtää, että ollaan menossa takaisin Ouluun ja Haapanatielle, mutta hänelle on vaikea ymmärtää, että kaikki tämä nykyinen ei seuraa automaattisesti mukana.
Paljon on vuoteen mahtunut yhteisiä leikkejä. On päiviä, jolloin pojat aloittavat leikkinsä aamulla herätessään ennen kahdeksaa ja lopettavat leikit illalla vähän ennen kahdeksaa, kun on aika mennä nukkumaan. Eilen Memorial Day oli yksi tällainen päivä. Leikittiin sisällä, leikittiin ulkona, naurettiin, tapeltiin, suututtiin, itkettiin ja sitten leikittiin vähän lisää. Ja millään ei olisi haluttu mennä nukkumaan.
Vajaa kymmenen kuukautta sitten homma oli epävarmempaa. Ikäero vaikutti suurelta, kielimuuri oli lähes totaalinen. Temperamentti pojilla on täysin erilainen. Eeli on ikäisekseen iso, Silo taas käyrän alalaidalla. Vanhemmat katselivat, että mitähän tästä oikein tulee. No, hyvät kaverit tuli. Silon mielestä Eeli on isoveli. Eelin ensimmäisiä kysymyksiä aamuisin on, että ”onhan Silo tänään kotona?” Poikien yhteiset leikit ovat olleet vuoden selkäranka.
Englanti on yhteinen kieli. Suomeksi höpötellään: ”Sai Sinko Saip Puaa!” Aamun ensimmäinen rituaali on nykyisin se, että ensikohtaamisella molemmat huudahtavat kovaan ääneen ja sitten toinen sanoo: ”You scared me”, johon toinen vastaa ”No, you scared me”. Tämä tarkoittaa, että hyvää huomenta, aletaanpa leikkimään. Päivään mahtuu yleensä pari konfliktia – legopalikoiden omistajuuskiistoja tai poikittain sanottuja sanoja –, mutta niistä selviydytään aika nopeasti. Legoilla leikkiminen ja hiekkalaatikkohommat ovat olleet keskiössä. Nakuballerointi puutarhasuihkun alla ja istutuksiin pissaaminen ovat olleet hauskoja juttuja nyt helteellä.
Saas nähdä. Ikävä voi olla aikamoinen.
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?