Pohdiskeluja

Äiti laulaa Eelille aina joskus osaa laulusta nimeltä ”Orvokkeja äidille”. Laulussa kerrotaan tytöstä ja äidistä, joka on sokea. Sanat menevät näin:

Kaksin kulkevat he hiljaa, kevään tietä tuoksuvaa.
Tyttö äitiänsä ohjaa, tää vaiti vaeltaa.
Äiti, kas hän ei mitään nää, siksi tyttö kuvailee
kukkakimppua niin sievää, jota ihailee.



Äiti-pieni orvokit kukkahan jo saa, niin kauniina ne jälleen kukoistaa.
Taivaansini niiden kai värjää kukinnon,
äiti-pieni hymyää: Jo kevät tullut on!
Jos sä, äitikulta, hetken oottelet,
orvokit saat multa, niin kauniit siniset.
Äiti kukat ottaa ja kiittäin suukon suo
tyttärelleen, joka kevään viestin hälle tuo.


Sokeus ja etenkin sokea äiti on askarruttanut pientä mieltä niin paljon, että siitä on puhuttu paljon viime kuukausina. On puhuttu siitä, ettei rillit auta kaikkiin näkövikoihin. On puhuttu siitä, miksi kynät ja tikut kädessä ei saa juosta. On puhuttu opaskoirista. On puhuttu liikennevalojen merkkiäänestä. Sokeus tuli esille jossain Eelin ja mummun välisessä keskustelussa, joka käytiin auton takapenkillä. Isi ajoi autoa ja Matti (= navigaattori) antoi ajo-ohjeita. Eeli halusi kertoa mummulle mitä hän tietää sokeista. Esimerkiksi, että ”joillakin sokeilla ihmisillä on opaskoiria, joilla on tärkeä tehtävä eikä niitä saa häiritä… ja joillakin sokeilla on apunaan pieniä lapsia, jotka opastaa niitä … ja mummu, tiedätkö miksi on hyvä asia, että Matissa on ääni!?” -No tietenkin siksi, että sitten sokeatkin pystyvät ajamaan autoa!