Amerikassa on melkein pakko olla auto. Kaikki paikat on tosi kaukana. Meidänkin kerho, Suomi-koulu, neuvola ja äitin lankakauppa ja muut ovat kaikki ainakin kahdenkymmenen kilometrin päässä (ja me asumme kaupunkialueella). Pyörällä ei voi kulkea niin kuin Oulussa, kun ei ole pyöräteitä. Ja bussilla ei pääse joka paikkaan (ainakaan saman vuorokauden aikana, toim. huom. Vaikka Minneapolisissa onkin amerikkalaisittain varsin edistynyt bussiverkosto). Näissä kuvissa ollaan menossa St. Pauliin ostamaan jääkiekkolippuja, jotta isi ja pappa pääsevät ensi viikolla katsomaan NHL:ää.
Itse olen reipas automatkalainen. Autoillessa on jännittävää, että meidän pihakatukin on nelikaistainen. Ja isot tiet taas ovat kahdeksan- tai kymmenenkaistaisia (siis molempiin suuntiin yhteensä). Sitten on tunneleita ja ramppeja ja eritasoliittymiä ja kaikkea sellaista. Se on jännää kans. Mutta ehkä kaikkein jännintä on Matti. Matti kiinnitetään imukupilla etuikkunaan ja se alkaa kertoa, mihin pitää mennä. Se sanoo esim. ”käänny seuraavasta oikealle” tai ”pysy vasemmalla” tai ”kaarros vasempaan tulossa”. Ja joskus Matti piippaa. Se tarkoittaa, että silloin ajetaan liian lujaa. Kerron isille ja äitille että pitää hiljentää. Joskus se mököttää, esim. silloin kun päätetäänkin piipahtaa kaupassa kotimatkalla. Mutta ei se mökötä kauaa. Mattikin on aika reipas.
Täällä ei tarvi ollenkaan vaihtaa vaihteita. Vaikka onkin vaihdekeppi, niin sitä väännellään vain ajon alussa ja lopussa. Muutenkin on vähän erilaista. Talveksi ei vaihdeta talvirenkaita, eikä autoja pistetä lämmitykseen kovallakaan pakkasella. Välillä onkin aika kylmää ja liukasta, ja teillä on ruuhkia kun on autoja katollaan. Se on kaikki aika jännää. Ei kuitenkaan niin jännää etteikö uni tulisi autossa tavallista helpommin.
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?